tiistai 16. huhtikuuta 2013

S7E6&7&8: The Bells of Saint John & The Rings of Akhaten & Cold War

Piti laittaa lapsi töihin, mut sit paljastuikin että lapsityövoimaa ei saa käyttää, joten piti mennä itse perässä. Joten, luvassa on lyhyesti mielipiteeni kolmesta ekasta seiskakauden jaksosta.


The Bells of Saint John
Olen totaalisen väärä henkilö arvostelemaan tätä jaksoa. Nimittäin Clara ärsytykseni oli sitä luokkaa, että hyvä kun keskityin ollenkaan. En siis pidä oikein Clarasta, joka mysteeriään lukuun ottamatta tuntuu tylsältä companyltä, jonka olemassa olo lähinnä ärsyttää.

Jakso alkaa Blink kopionnilla. Se voisi olla hyvä merkki. Ellei jakso jatkuisi niin, että tuntuu, että lukuuottamatta Tohtorin puheita Claran kanssa koko jakso tuntuu olevan parsittu kokoon vanhojen jaksojen piirteistä. Selviä esimerkkejä olisi ollut esimerkiksi monet huutavat kasvot ruuduilla (Idiot's latern), kirjan henkilön tuleminen henkiin (The Pandorica Opens) ja omalla naamalla varusteun robotin käyttäminen (The Wedding of River Song).  Viittauksia on kiva olla, mut ne on hyvä pitää sopivissa määrissä. Muuten tulee olo, ettei olla jaksettu keksiä mitään uuttakaan.

Muutenkaan jakso ei oikein sykähdyttänyt. Kauheasti Tohtoria tunnetaan parittavan Claralle. Tai sitten sen voi nähdä vain isällisen huolehtivana... En ole jaksanut katsoa toista kertaa, jätti sen verran kylmäksi.

The Rings of Akhaten
Neil Crossin ensikäsikirjoitus Doctor Whon tuntuu huomattavasti mukavammalta tutavuudelta, ja tuntuu kuuluvan taas jaksoihin "joista minä pidän, mutta joista muut eivät pidä", sillä Doctor Who TV:n äänestyksessä se sijoittui jopa The Power Of Threen alle. Ei se täydellinen jakso ollut, mutta itse olen heikkoina laulujaksojen tyyliseen herkistelyyn. Lisäksi, oli se kaunista. Lopun Tohtorin puhe oli myös liikuttava, joskin vähän kulutettu. Saman tyylisiä ollaan nähty nyt sen verran paljon. Toivottavasti sen tuomaa muistinmenetys mahdollisuutta käytetään, tai olen vähän pettynyt. Toisaalta, jaksosta puuttui hiukan Se Jokin, jota en osaa ihan määritellä. Se joka olisi nostanut sen keskiverto hyvä tasolta loistavaksi. Ehkä se oli se tietyn omaperäisyyden puuttuminen.

Cold War
Ice Warriorien (tai Ice Warriorin) paluu. Varmasti hienoa vanhan sarjan faneille,  itse en ole ehtinyt niin pitkälle classic whuun katselussa. Jakso alkoi hienosti. Sitten se tuntui vähän jäävän siihen. Jaksossa olisi ollut ainekset klaustrofobiseen pelkotilaan. Lisäksi, vaikka monet tuntuivat tykkäävän TARDISin katoamis tempusta, itse en ihan ymmärtänyt sitä. Miksi TARDISin, jonka ovet kestävät mitä tahansa, myös Tšingis-klaanin ("and believe me, they've tried") pitäisi lähteä uhan tullessa... joo, tiedetään, miksi niin kävi mutta... ei tullut oikeesti olo että sen TARDISin poissa olo olisi vaikuttanut mihinkään. Loppu meni tällä(kin) kertaa ehkä vähän liian helposti. Lisäksi klaustrofobisuus puuttui, vaikka kovasti kuvattiinkin  kivien tippumista ja paineen aiheuttamaa natinaa. Toisaalta, ehkä se johtuu sarjan nuorista katsojista, joiden takia ei viitsitä mennä ihan pitkälle...

lauantai 13. huhtikuuta 2013

S5E10: Vincent and The Doctor



1. Joo, uusien jaksojen arvosteluja on tulossa (yksi on delegoitu eteenpäin ja kröhöm ja itekin olen laiska ja kiireinen).
2. Tämä on kirjoitettu koulutyöksi. Ei mikään suuri syvällinen, kun ei ehdi oleen nyt niin syvällinen. Toimii jakson arviona, vaikka keskittyykin "miten taitelijankuva on esitetty?"-kysymykseen, tai ainakin menemään ohi kyseisesä kysymyksestä.

***

Vincent Van Gogh ja aikamatkustajat tulevaisuudesta


Vincent Van Gogh on tunnettu alankomaalainen taiteilija, jota kuvataideopiskelija ystäväni nimitti ”omaksi taidesuunnakseen”. Doctor Who on liki 50 vuotta pyörinyt aikamatkustuksesta kertova scifisarja, jonka yhteys brittiläiseen kulttuuriin on suunnaton.  Aikamatkustus selittää miten on mahdollista, että scifin ja Vincent Van Goghin voi yhdistää.

Vincent and The Doctor on Doctor Whon niin kutsutun uuden sarjan (alkoi 2005) viidennen kauden kymmenesjakso, joka on lähes täysin itsenäinen kokonaisuus. Tarina alkaa kun Tohtori ja Amy ovat Musée d'Orsayssä ja huomaavat eräässä maalauksessa siihen kuulumattoman asian. Tämän jälkeen he matkustavat ajassa taaksepäin kesäkuuhun 1890. Ensimmäinen asia jota saamme herra Van Goghista kuulla on se, että hän on juoppo, hullu eikä koska maksa laskujaan.


“He's drunk. He's mad. And he never pays his bills.”


Kuva Vincent Van Goghista aloittaan tuomalla esille hänen ongelmansa ja muiden ihmisten halveksunnan. Hiukan myöhemmin se tuodaan esille vanhan naisen syyttäessä Van Goghia murhasta, todennäköisesti täysin keksitystä tilanteesta, joka on juonenkuljetukselle kuitenkin oleellinen. Ihmiset alkavat viskoa Van Goghia kivillä.

Vincent Van Gogh on kuitenkin niin ylpeä, ettei huoli Tohtorin tarjousta maksaa hänen juomansa – tai vaihtoehtoisesti ostaa taulu, jotta tämä voi ostaa juoman. Van Gogh esitetään myös tietyllä tapaa huumorin tajuisena. Hän yrittää hivenenkömpelösti flirtata Amylle, joka tilaa pullon viiniä jakaakseen Van Goghin kanssa.

Amy ja Tohtori saavat yösijan Van Goghilta. Näin pääsemme näkemään hänen kotinsa, joka on jakossa täynnä maalauksia. Tällöin selviää myös jakson käsikirjoittajan mielikuva Vincentin suhteesta omiin maalauksiinsa: hän samalla vähättelee niitä ja jopa laskee kahvikupin yhdelle, mutta toisaalta sanoo, että ainoa joka niitä rakastaa.


“Well I've come to accept the only person who's going to love my paintings is me.”


Amyn kertoessa hänen pitävän niistä, Vincent pitää sitä ystävällisenä, mutta ei silti meinaa uskoa Amyn vilpitöntä ihailua.

Myöhemmin seuraa kohtaus, joka herätti minussa kummastusta. Siinä Van Gogh kuvailee että voi kuulla värit, jonka tapaista ilmiötä sanotaan synestesiaksi. Googlella löysin jotain ”mahdollisesti” tyylisiä tietoa asiasta, mutta ei virallista tietoa. Tosin asian voi ottaa myös kuvaannollisesti.

Jakson Van Gogh tuntuu myös heittelehtivältä hahmolta – ensin hän on rohkea kohdatessaan jakson hirviön ja luvatessaan kohdata sen uudestaan, mutta toisaalta saa myös masennuskohtauksen tajuttuaan hetki lupauksensa jälkeen että Amy ja Tohtori ovat lähtemässä. Yksinäisyyden sanotaankin vaivanneen häntä.


“I know how it will end. And it will not end well.”


Jaksosta tekeekin hiukan raskaan se, että vain noin kuukauden pasta sen “tapahtumista” Vincent Van Gogh tekee itsemurhan. Tohtorin ja Amyn tehdessä lähtöä taitelija terästäytyy ja tulee esille kuin lännen elokuvan sankari, valmiina kohtaamaan hirviön.

Hirviö kukistetaan, jota seuraa tarinan hienoin ja koskettavin kohta. Amy ja Tohtori vievät Van Goghin vuoteen 2010 museoon, jossa he olivat jakson alussa. Siellä Van Gogh pääsee näkemään, että hänen maalauksensa eivät vaivu unohduksiin. Katkeran suloista loppua varjostaa edelleen fakta Van Goghin itsemurhasta. Jos loppu ei yhtään itketä, täytyy olla hyvin kivisydämminen.


“Doctor my friend, we have fought monsters together and we have won. On my own I fear I may not do as well.”


Kokonaisuutena jakso on Doctor Whon vitoskaden laadulla kuvattu ja erinomaisesti näytelty. Värejä ja tapahtumapaikkoja, kuten Vincent van Goghin huone on napsittu Vincent Van Goghin maalauksista, joka tuo sille uskottavuutta ja intertekstuaalisuutta. Se on kaunis jakso, joka toimii vaikka ei tietäisi Doctor Whosta juuri mitään.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Mies komeutta





En ole mikään pro kuvankäsittelijä, mutta huomasin etteivät nämä namupalat ole ilmeisesti vielä tässä blogissa. Joten tästä saatte!