sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Doctor Who: Maankauhistus

Pitkäikäiseen scifi-sarjaan Doctor Who tv-sarjaan perustuva Maankauhistus-sarjakuvalehden tarinat on Robbie Morrisonin käsikirjoittamia ja Dave Taylor ja Mariano Laclaustran piirtämiä. Lehti sisältää kaksi erillistä tarinaa, kaukaiselle planeetalle sijoittuvan nimikkosarjakuva Maankauhistuksen ja Intiaan ja siitä inspiraationsa saavaan tulevaisuuteen sijoittuva Oktin miekat. Sarjakuvat ovst kohtalaisen luettavia ilman ennakkotietoja mutta esimerkiksi TARDIS ja Tohtorin eri kasvot olisivat hämmentäviä.




Tarinat eivät olleet mitään suuria mestariteoksia, ja varsinkin Maankauhistus on aika geneerinen tohtorointi seikkailu. Oktin miekat oli aavistuksen mielenkiintoisempi ja sen viimeinen sivu jäi lämmittämään mieltä itse tarinan liikkuessa hiukan kauhun puolella. Hahmot ovat kuitenkin uskollisia tv-sarjan esikuvilleen, mikä on hyvä saavutus.

Harmi kyllä sarjakuvan piirtotyyli on jäykkää ja yksityiskohdatonta. Oikeastaan vain Tohtori näyttää suurimman osan ajasta hyvältä ja loppu sarjakuva tuntuu kärsineen siitä että piirtäjä on väsännyt ensisijaisesti hienon ja Peter Capalin (siis, 12. Tohtorin näyttelijän) näköistä Tohtoria.


torstai 21. huhtikuuta 2016

Tohtorin uusi companion julkaistaan lauantaina!

"We need stuff to keep the sports fans hooked, and the kids, too."
- Adventure in Space and Time
 Lauantaina 23 huhtikuuta julkaistaan Tohtorin uusi matkaseura! Julkaisuaika on mielenkiintoisesti FA Cupin semi-finaalin puoliajalla. Onko meillä taas nuorempi nainen companionia? Se nähdään. Monet veikkaavat Rakhee Thakraria (Shabnam Masood sarjassa EastEnders) Tohtorin matkaseuraksi, mutta alla minun oma veikkaukseni...


Uusi companion, TT-8?


keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Popcult 2016: Doctor Who ohjelmisto

Flesh Jack on osa miittiohjelmistoamme (The Rebel Flesh/Almost People)

Popcultin tämän viikon lauantaissa on kaksi erilaista Doctor Who-ohjelmaa, miitti ja luento!

Doctor Who Finland -miitti

Lauantai 13:30 - 14:30
Henrik
Doctor Who Finlandin miitti on avoin kaikille sukupuolesta, aikajanan vaiheesta tai galaktisesta perimästä huolimatta! Tarkoituksenamme on kokeilla pientä peliä ja selvittää 15 minuutin pelierissä, voittaako Tohtori joukkoineen vai jääkö hän kakkoseksi viholliselleen.

Sukellus TARDISiin – Doctor Whon käsikirjoitukselliset ratkaisut

Lauantai 15:00 - 16:00
Kultsa I-III
Onko Moffat parantanut parjattuja naishahmojaan? Mitä Russell T. Davies teki väärin käsikirjoituksissaan? Miten yhdeksäs kausi kommentoi neljättä kautta? Onko spin-off Sarah Jane Adventures joiltain osin edistyneempi kuin Doctor Who? Rakastavan kriittistä pohdintaa joistain Doctor Whon käsikirjoituksellisita ratkaisusta. Luento sisältää suuria spoilereita Doctor Whon uuden sarjan kausilta 1-9 ja erikoisjaksoista. Luennon pitää viittä vaille valmis viestinnänopiskelija.

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Doctor Who tukena synkillä hetkillä

Keräsin kesällä pienessä kyselyssä ajatuksia Doctor Whosta ja onko se auttanut vaikeissa tilanteissa. Ei mitään tieteellistä, ajattelin vain kirjoittaa bloggauksen! Vastauksia kyselyyn tuli kolmekymmentäyksi, ja tiedän että kysely ei ollut ihan loppuun ajateltu kaikilta kysymysasetteluiltaan, muttaoli silti kiva lukea ihmisten ajatuksia.

Kaksikymmentäseitsemän vastaajaa sanoi kokeneensa menneisyydessään tapahtuman, joka on nostanut esimerkiksi lyhyt tai pitkäkestoiseen masennukseen. Tapahtumat vaihtelivat perheongelmista läheisten kuolemiin, mutta en ala tarkemmiin erittelemään. Liki kaikki vastaajista oli alkanut katsomaan Doctor Whota tapahtuman jälkeen. 63,3% ihmisistä sanoi Doctor Whon auttaneen pääsemään tilanteesta ylin. Enemmistö, vaikka ei ihan valtava.

Kauneinta olivat kertomukset miten Doctor Who vaikutti synkillä hetkillä ja nostan niistä osan.

Eräs vastaaja kertoi, että Doctor Who ja siihen liittyvä fandom auttoivat ymmärtämään että fanikunnassa hänelle oltiin ystävällisiä ja hänet otettiin vastaan toivottuna vastaan. Ja tätä kautta hänelle syntyi vahvoja ystävyyssuhteita, jotka auttoivat lisää vaikeina aikoina.


Minusta on hienoa että eri tv-sarjat ja muut auttavat näin epäsuorastikin.Useat kertovat fandomiin liittyvän sosialisoinnin auttaneen heitä. Osa on löytänyt ystäviä, toiset taas katsoneet esimerkiksi sairaana olevan perheen jäsenen kanssa, jolloin kumpikin on saanut lohtua tilanteeseen. Toinen syy miksi Doctor Whon auttaneen heitä tuntuu olevan eskapismi eli todellisuuspakoilu. Monessa vastauksessa todetaan että Doctor Whon toistuva sanoma siitä, että kaikki ovat tärkeitä sekä hupailevan seikkailulleni henki auttoivat kun maailma tuntui raskaalta.

Yhdessä vastauksessa eriteltiin että Doctor Who piristi, koska se oli hauskaa ja hupailevaa, mutta ei kuitenkaan mitään ällöttävän yltiöihanaa vaan taustalla on synkempiäkin teemoja.


Ihan kaikki eivät eskapismille lämmenneet sillä yksi mainitsi että kotiin jääminen ja telkkarilla tunteiden turrutus toimi huonona asiana, joten ei pidetä sitä absoluuttisena hyvänä asiana - ainakaan jos siihen ei liity sosialisointi.

Kun minä itse tutustuin Doctor Whon olin särkenyt sydämeni pahemman kerran ja menettänyt luottamuseni ihmisiin pitkäksi aikaa. Tohtorin löytäminen (kuulostaapa uskonnolliselta) toi jotain mitä odottaa kesätyöpäivien jälkeen, ajatella kun omat tunteet kävivät ylitse pääsemättömiltä ja toivon, ehkä hupsunkin ajatuksen, että Tohtori tulisi joskus hakemaan minut. Toki sain myös aiheen josta pulista ystäville!

Paljon olen tälle tv-sarjalle velkaa, ja tiedän että moni muukin. Se antoi minun hyvien asioiden pinoon paljon asioita.


torstai 24. joulukuuta 2015

Joulukalenteri 2015: 24. Menneisyyden aaveet (jatkuu!)


A/N: Jatkoa eilisen luukusta

Nainen seisoi leveässä asennossa oven edessä ja hymyili koko vaaleanpunatuilla huulten leveydellä. Varjomuuri tuli sisään oviaukosta, Tohtorin pää löi oven karmiin ja hieroi päätään.

”Tervetuloa”, sanoi nainen vaaleanpunaisilla huulillaan ja jatkoi: ”Neiti Nuuskijan minä tunnistan… mikä nimesi olikaan?”
”Kathie”, Kathie vastasi vihaisesti.
”Ai niin, tosiaan. Huono nimimuisti, anteeksi.”

Nainen käveli Tohtorin luo. Hän nipisti tätä poskesta ennen kun jatkoi puhettaan: ”Toit sitten ystäväsikin. Kuka hän on?”
“Hän on Tohtori”, Tohtori vastasi ivallisesti.
“ja hän ei ole ystäväni”, Kathie sanoi.
”Tohtori kuka?”
“Kuulitko, hän kysyi tohtori kuka!” Tohtori sanoi Kathielle.
”Mitä siitä?”
“Olet toivoton”, Tohtori vastasi ja jatkoi sitten Phoebelle: ”mutta kuka sinä olet?”

”Phoebe Butler, hauska tavata”, nainen vastasi. ”Oletettavasti ulkona oleva poliisikoppi kuuluu sinulle?”
”Jep, se on minun.”
”Ajattelin ensin jyrätä sen katujyrällä, mutta yritin sitten vilkaista sisälle. Ovi oli lukossa, mutta tunsin sen sisällä olevan energian”, Phoebe sanoi ja huusi kovaan ääneen: ”Tuo laatikko sisään”.

Huoneen toisella seinällä oleva metalliovi avattiin ja varjomuuri leijutti TARDISin sisälle huoneeseen.

”Hei se on minun”, Tohtori sanoi uusiksi.
”Ei valitettavasti enää. Suosittelen olemaan jättämättä tavaroita lojumaan minne sattuu. Joku olisi voinut luulla koppiasi nykytaiteeksi ja… ”lainata” sitä. Minä olen aina kiinnostunut energianlähteistä. ”
Nyt kun otit energian puheeksi, mikä tämä energiakenttä on?” Tohtori sanoi ja jatkoi: ”On vuosi 2015, näitä ei pitäisi olla olemassakaan!”
”Ja silti sinä vain roikut siinä”, Phoebe naurahti, kaivoi laukustaan pienen peilin ja tarkisti kuvajaisensa siitä.
”Oletko huomannut mitä pieniä sivuvaikutuksia pienellä energiakenttäprojektillasi on? Vinkki, ne ovat ihmisen muotoisia ja varjomaisia?” Tohtori motkotti. ”Mihin edes tarvitset energiakenttää? Sinä et edes pidä turkistarhaa johon eläinaktivistit iskisivät. Luulisi että ekoenergian tuottajalla olisi hyvin vähän piiloteltavaa.”
”Riippuu millaisesta energiasta on puhe”, Phoebe vastasi ja hymyili.

Tohtori hengähti kovaan ääneen. Kathie katsoi häntä hämmentyneenä.

“Ei, se ei voi olla… Olet valjastanut tulevaisuuden teknologiaa”, Tohtori sanoi ja nosti katseensa suoraan Phoeben silmiin.  ”Ja tuo teknologia on tulevaisuudessa kielletty.”
”Tulevaisuus ei ole nyt kieltämässä sitä minulta”, Phoebe vastasi. Hän oli siirtynyt tietokoneen taakse, ja näpytteli sitä nyt.


”Miksi en ajatellut sitä aiemmin”, Tohtori mutisi.
Kathie, joka oli seurannut keskustelua hiljaisena yhtyi Tohtorin seuraavaan sanaan: ”Sieluteknologiaa!”
”Sinä keräät ihmisten sieluja ja käytät niitä rahan tekemiseen, kuinka vastenmielistä tuo on”, Tohtori jatkoi.
”Näytänkö minä rahanperässä juoksijalta? Ei, teen tämän luonnon puolesta”, Phoebe sanoi nostamatta katsettaan tietokoneesta.
”Minusta teet juuri niin luonnonvastaisesti kuin voin. Tämä on vain väärin. Nämä sielut olivat elävien ihmisten. Meidän tulisi kunnioittaa heitä myös kuolleina.“

“Miksi? Tämä on kuin kierrätystä”, Phoebe sanoi ja vilkaisi Tohtoria.
”Se ei ole kunnollista”, Tohtori sanoi silmät viiruina.
 “Ei kunnollista? Se pelastaisi henkiä. Se voisi pelastaa koko planeetan. Ilmastonmuutos, otsonikato… kaikki selviäisi.”

Tohtorin vieressä varjomuurissa roikkuva Kathie avasi suunsa tällä kertaa: ”Ihan totta, et voi tehdä tuota.”
”Ihan totta voin”, Phoebe vastasi ja lähti uhkaavasti kävelemään takaisin Kathien ja Tohtorin luo.
”Ahdasmieliset ihmiset kuten sinä ovat tehneet elämäni niin hankalaksi. Te vaan valitatte lehtien mielipidepalstoilla ettekä näe että tulevaisuus on nenän alla. Te hiippailette nuuskimaan tehtaalle vain koska olette herkempiä näkemään keräämiäni sieluja. Tämä on tulevaisuus, tämä teknologiani mullistaa koko maapallon energiantuotannon. Kaikki tietävät että kaikki kuolevat, ja näin jokainen tekee vielä viimeisen palveluksen ihmiskunnalle, joka voi nousta ja kukoistaa vailla huolia.”

Tohtori huokasi.
“Tiedätkö… Olet oikeassa. Tämä voisi olla paras asia mitä ihmiskunnalle on tapahtunut. Mutta kuuntelitko minua? Tulevaisuudessa tämä teknologia on kiellettyä. Edes itkevät enkelit eivät tohdi imeä energiaa kuolleiden sieluista. ”
”Miksi?” Phoebe tivasi.
”Oletko seurannut varjoihmisiä, Phoebe?” Tohtori kysyi ja jatkoi: ”Oletko huomannut etteivät ne katoa kun ne on käytetty vaan niitä kertyy yhä enemmän ja enemmän. Etkö tunne ilmapiirin tiivistymistä.”
”Ilmapiirin tiivistymistä? Puhu omasta puolestasi.”
”Tämä energiakenttä koostuu kuolleiden sieluisista… tai aivoenergiasta, miksi ikinä sitä kutsutaan, luuletko että sillä ei ole mitään vaikutusta?”
Phoebe kohautti olkapäitään, mutta ei vastannut.

”En halua nähdä enempää kuolemaa…” Kathie mutisi kun Tohtori jatkoi:
”Olet vain omien mielipiteittesi harhauttama ihan niin kuin kaikki nekin jotka ovat sinua häirinneet. Ahdasmielinen, se sinä olet. Kuuletko, ahdasmielinen!”

Phoeben ääni muuttui matalaksi ja hyvin jäiseksi:
”Älä sano minua ahdasmieliseksi.”
”Sinä olet”, Tohtori sanoi ja
”Minä olen tulevaisuus.”
”Imet sieluilta energian ja niistä tulee varjoja. Kauniit sielut muuttuvat häivähdykseksi, jonka voi nähdä silmäkulmasta. Ja ne kerääntyvät. Maapallo muuttuu sinun takiasi varjojen valtakunnaksi, ei kukoistavaksi utopiaksi.”

Tohtori piti tauon ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä
”Se on voimakas, mutta niin hirvittävä energia. Sinulla on kenties on minun alukseni, mutta yhtä asiaa sinulla ei ole, ja se on toiseksi voimakkain energia tässä huoneessa – minun mieltäni.”

Tohtorin kasvoille tuli keskittynyt ilme ja äkkiä varjomuuri heidän ympärillään alkoi pitää outoa ääntä. Kuin jokin olisi repeytynyt. Äkkiä repeämä ilmestyikin sen tummaan seinämään.

”Ei, älä tee noin! Varjomuuri, tapa heidät. Sen pitäisi korjata tuo vahinko.”
Varjomuurin sähköinen ääni voimistui. Tohtori tunsi kuinka paine kävi tiukemmaksi hänen ympärillään. Se kihelmöi hänen ihoaan.

”Ei, et sinä voi tehdä noin. Minä vielä hetki ajattelin että tulisit järkiisi. Tämä on hulluutta”, Tohtori huudahti.
”Mitä yhden ihmisen elämä merkitsee koko ihmiskunnan tulevaisuuden edessä?” Phoebe vastasi ja käveli edestakaisin.
”Paljon. Sillä jokainen ihminen on tulevaisuus.”

”Minun pitää tehdä jotain…” Tohtori mutisi. Tohtori näytti keskittyvän entistä enemmän, naama rutussa. Varjomuuri säröili enemmän.

”Energia on liian vahva…” Tohtori huudahti hädissään.

”Kathie? Sinä sanoit että et haluat nähdä enempää kuolemaan. Oletko tosiaan nähnyt sitä? Kun ihminen kuolee pikkuhippunen heidän aivojensa energiaa varastoituu sinuun. Se saa sinut muistamaan heidät syvemmin. Vain hiukkasen mutta se on silti siellä. Sinun täytyy käyttää sitä!”
“Älä pomota minua taas”, Kathie sanoi.
”Pyydän”, Tohtori sanoi hiljaa. ”Auta minua.”

Kathie katsoi Tohtoria suoraan silmiin ja hänen silmänsä muuttuivat ystävällisimmiksi kuin aiemmin.
”Minä autan.”

Kathie rutisti naamansa keskittyneeseen ilmeeseen. Tohtori hymyili ja liittyi tähän. Varjomuuri räiskyi ja vaikutti olevan aivan viimeisillään. Susan katsahti Tohtoria ja Kathieta ja alkoi matkia heitä. Tämä vaikutti käännekohdalta.

”Ei ei ei”, Phoebe sanoi ja ryntäsi näpyttelemään tietokonettaan. Näytti saavan tilanteen hallintaan, sillä säröily väheni.

Äkillinen metallinen kolahdus sai huoneessa olijat nostamaan katseensa. Lattialle oli tippunut metallinen ilmastointiputken luukku.

”Öh, hei” Susan sanoi.
“Ja kukas sinä olet?” Phoebe sanoi.
”Öh, no minä työskentelen täällä ja olen täällä auttaakseni. Olen nähnyt ihmisten kuolevan ja tiedän että se mitä sinä teet on väärin. Tohtori, Kathie, toivottavasti voin auttaa.”

Susan näytti keskittyvän. Varjomuuri piti aiempaa kovemman räsähdyksen. Tohtori katsoi Susania hämmentyneenä, mutta liittyi hänen joukkoonsa.

”Eih!” Phoebe huudahti. Varjomuuri tuntui käyvä Phoeben kimppuun kuin sata harmaata käärmettä.

Varjomuuri piti räjähtävän äänen ja valkoinen valo täytti huoneen. Phoebe hiljeni.

***

“Joten, hän imeytyi energiaan. Se on se mitä tapahtuu kun sotkeutuu kuoleman kanssa. Hän ei selvästi ole katsonut tarpeeksi kauhuleffoja ymmärtääkseen mitä tapahtuu kun kuolleiden sielut kävelevät. Ja muistakaa lapset että syy selviytymiseemme on se että olen niin mahtava.”
“Hei!” Kathie huudahti.
“No, kyllä te kaksikin autoitte. Vähän vaan. Susan oletko kunnossa?”
“Kyllä… Kyllä kai. Mutta mietin… Tohtori, sinä vain katsoit hänen kuolemaansa ja nyt väännät siitä vitsin.”
”Luulen että hän ansaitsi sen”, Kathie sanoi.
”Hän oli vain väärässä… ei paha”, Susan jatkoi. ”Hän luuli tekevänsä hyvää.”

Hetken hiljaisuus.

”Sinunkin pitäisi tulla mukaani”, Tohtori sanoi.
”Minne?” Susan ihmetteli.
“Haluatko nähdä?”

Tohtori pudisteli vaatteitaan ja nosti sitten katseensa TARDISiin.
”Jaahas, se siitä tällä kertaa. Päästätkö sinä minut jo sisään?”
Hän laski kätensä TARDISin oven kahvalle ja avasi sen.

”Haa”, Tohtori sanoi ja astui sisään. Hän pyörähti ympäri sen sisutusta, joka koostui metallista sekä pehmeistä purppuran ja vaaleanpunaisen sävyistä. Hänen seuralaisensa astuivat sisään hämmentyneinä. TARDIS humisi tyytyväisesti.
”Joten… mitä pidätte?” Tohtori kysyi.
”Se on… se on kaunis”, Susan vastasi takellellen.
”Tämä on kuin DeLorean kaatopaikalla! Miksi tämä sisustus? Ja miksi poliisipuhelinkoppi?”
”Susan, tämä on TARDIS. Se on matkustaa ajassa ja paikassa”, Tohtori kertoi ensin Susanille ja jatkoi: ”Ja Kathie, no, minä pidän poliisipuhelinkopeista. Haluaisitko salmiakkia. Tuosta napista painamalla saatte”, Tohtori sanoi ja osoitti yhtä nappulaa TARDISin ohjauspaneelissa.

Kathie tökkäs sitä ja muutama vinokulmion muotoinen salmiakki lipui alas ohjauspaneelissa olevaa kourua. Hän heitti ne suuhunsa ja irvisti.
”Hirveää, kuka voi syödä näitä?”
“Minä.”
“Se ei yllätä minua… yksikään ihminen ei voi syödä näitä.”

“Öh, Tohtori… katso oviaukkoon”, Susan keskeytti.
”Oh, minä näen”, Tohtori sanoi ja katsoi oviaukkoon. Monta tummaa varjoa seisoi TARDISin oviaukossa.
”Ne kaikki tuijottavat sinua… miksi ne eivät katoa? Tehdas on suljettu”, Kathie sanoi.
”En tiedä… ehkä ne eivät voi.”

”Tuo yksi… se näyttää ihan matkalaukulla jolla on koiran pää…. mikä se on?”
“Robottikoira”, Tohtori sanoi totisesti.

Jälleen hiljaisuus.

”Tulkaa mukaani. Te kumpikin.”
“Tulla minne?” Kathie kysyi. Tohtori kääntyi tätä kohti ja mutristi kulmiaan.
“Älä esitä tyhmää, olit niin fiksu aiemmin. Ärsyttävä, mutta fiksu. Ihan minne te haluatte. Sinähän et ole ihminen, olet nähnyt avaruusaluksen aiemminkin.”
“Ei… ihminen?” Susan kysyi.
”Kyllä, Susan. Olet työskennellyt jonkun muukalaislajin kanssa jo pidemmän tovin. Onnittelen saavutuksesta, yleensä he haluavat vain jostain omituisesta syystä valloittaa maapallon. En ymmärrä miksi, olisi paljon mielenkiintoisempiakin planeettoja valloitettaviksi”, Tohtori vastasi katsoen edelleen Kathien.

”Mutta en aikakonetta, aikalordi. Miten sinä edes tiedät?”

Tohtori naurahti.

”Kaikki se energia olisi polttanut ihmisen kun hän yritti tappaa meidät. Mutta ei siinä kaikki. Sinä et vaan voinut olla ihminen. Jäätkö seuraani?”
”Et enää saisi minua edes ulos täältä. Tein päätökseni kun astuin sisään.”
”Arvelinkin että sanoisit jotain tuollaista. Älä huolestu, en ala pomottavaksi. Entäs Susan?”
”Tietysti.”
”No, minne haluaisit mennä?”
”Jos tämä on kerran aikakone niin.. mikä tahansa käy”, Susan vastasi.
”Haluaisitko näyttää kotiplaneettasi, Kathie. Olisi mukava nähdä mistä olet kotoisin?”
“Näh, missä olisi hauskuus minulle? En minä halua mennä kotiin.”
“Kathie who? Se jääköön siis kysymykseksi. Annetaan TARDISin viedä meidät minne se haluaakaan, niin pääsemme kuitenkin jonnekin mielenkiintoiseen paikkaan.”
”Tai sitten et vain lennä alustasi kovin hyvin”, Kathie sanoi.
”Hei, minä lennän TARDISiani hyvin.”

Tohtori ryntäsi ohjauspaneelille ja paineli sen nappuloita. TARDIS käynnistyi ja se alkoi pitää pauhaavaa ääntä.

”Hah. Ja nyt minä etsin itselleni paremmat kengät!”

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Joulukalenteri 2015: 23. Menneisyyden aaveet



Ficin nimi: Menneisyyden aaveet
Kirjoittaja: Nukkemestari
Fandom: Doctor Who
Tyylilaji: Seikkailu
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Vaihtoehto-Tohtori ja kumppaninsa (OC)
Summary: 10. Tohtori generoituukin aikaladyksi ja päätyy seikkailuun. Tavallinen päivä siis.
A/N: 085. Nainen. Eräs projekti joka ei toteutunut, muokattuna ficiksi. Sisältää suoria lainauksia eräästä yhdeksännen Tohtorin jaksosta, huomaatko mistä?



Prologi

Liekit nuolivat TARDISin korallimaisia pylväitä. Johdot kipinöivät. TARDISIn luostarinkello löi hätääntyneesti. Tohtorin kasvoja nuoli kultaisena loistava valo.

”AAAAA!” Tohtori huusi. Hänen äänensä muuttui kimeämmäksi. Äkkiä tuli hiljaista. Tohtori räpytteli silmiään. Hän katsoi alas ja kirkaisi.
”Minulla on rinnat!” Hän huudahti ja löi kätensä rintamukselleen. ”Olen… tyttö? Nainen? Aika lady!”
Hän pyörähti ympäri.
”Ei hassumpaa, on sitä pahempaakin nähty! Kuten Mestari ilman partaa. Mutta millainen on naamani? Minulla on peili täällä jossain…”

Tohtori ryntäsi yhteen TARDISin nurkkaan josta hän tosiaan löysi peilin.
”Peili! Ooh… olen punatukkainen! Mutta leukani voisi olla isompi…”

Äkkiä kuului valtava räsähdys ja kourallinen sähköisiä kipinöitä lensi Tohtorin hiuksiin.
”Hei vaikka olenkin punatukkainen, en halua sentään olla tulessa”, Tohtori huusi TARDISille. Tohtori jatkoi naamansa tarkastelua. Hänellä oli suuret, hiukan väsyneen näköiset silmät, joiden terävä katse loi jännä kontastin suuriin silmäpusseihin, sekä suhteellisen pieni pää. TARDISin koneisto jatkoi mylvintäänsä.

”Älä häiritse kun yritän tarkistaa tarvitsenko meikkiä. Kerrankin kun voisin meikata ilman että joka ikinen katsoo minua kuin lentävää spagettihirviötä. Täytyy kyllä etsiä muuta vaatetusta, tämä miesten puku ei imartele minua enää”. Tardis jatkoi mylvintäänsä. Jarrut pitivät valtavaa mekkalaa ja se huojui puolelta toiselle. Tohtori oli jo juossut kenkähyllylleen ja heittänyt rivakasti jalkaansa korkokengät, kun TARDIS huojahti voimakkaasti ja hän kaatui.

“Oh, älä vain sano että olemme törmäämässä? Emmehän?” Tohtori kysyi.

Menneisyyden aaveet

”Hyvä on, jälleenrakenna sinä sitten itseäsi. Ensimmäinen matkani tällä naamalla ja joudun viettämään aikaa Cardiffissa!” Huusi Tohtori, joka seisoi TARDISin lukkiutuneen oven edessä.

”Hyvä on, hyvä on, minä mene”, Tohtori sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Mitä muutakaan voisin kun sinä lukitsit ovesi?”

Tohtori kääntyi ympäri ja huokaisi. Kaikista mahdollisista paikoista TARDIS oli tipahtanut tylsän harmaalle tehtaan pihalle Cardiffiin. Piha oli täynnä soraa ja asfalttia ja vai muutama julkea voikukka väritti sen pintaa. Pihalla ei ollut kirjaimellisesti mitään mielenkiintoista ja innostavaa, mikä Tohtorin kyseessä ollessa oli aika saavutus. Tohtori kääntyi taas TARDISin puoleen.

”Olisit sentään voinut jättää minut vähän mielenkiintoisempaan paikkaan. Edes nuo varjot jotka näyttävät olevan peräisin Poen novellista eivät tee tästä mielenkiintoisemp…”

Tohtori kääntyi uudestaan katsomaan mitä oli huomannut pihassa täysin rekisteröimättä asiaa. Outo humanoidimainen varjoihminen seisoi pihalla edelleen.

”Hyvät hyssykät… tulevatko nuo tuolta tehtaalta?”
Hymy levisi Tohtorin kasvoille.
”Sinä voitit. Nähdään myöhemmin!”

Tohtori kääntyi ja lähti kävelemään pitkin soratietä. Hän tutki katseellaan tehdasta. Erityisesti masentavassa betoniseinäisessä tehtaassa kiinnosti sen vihreänä loistava mainoskyltti.

”EcoEnergyZ… ei kuulosta tutulta”, Tohtori mutisi. Hän nousi muutamat rappuset korkokengissään tehtaan ovelle.

”Oikeastaan… Parempi olla käyttämättä etuovea. Sitä voisi pitää röyhkeänä”, hän totesi ja lähti etsimään sivuovea. Nurkan takaa hän näkikin yhden metallisen oven. Ovi oli tietysti lukossa, mutta hän osoitti sitä varmoin ottein äänimeisselillään ja astui sisään.

Kalvakan sinisen valon valaisema valkea käytävässä ei ollut omituisia varjoja, vaan se oli niin oppikirjamaisen yksitoikkoinen tehtaan käytävä kuin olla ja voi. Sen seinällä kulki muutama harmaa putki, joita Tohtori napautti rystysillään.

”Näissä putkissa on jokin oudosti. Voin haistaa sen”, mutisi Tohtori. Hiljainen kolina viereisestä huoneesta kiinnitti Tohtorin huomion. Tohtori hiipi kohti ääntä ja avasi oven, joka piti kovaa natinaa. Huoneessa oli hiukan hämmästyneen näköinen, vaaleahiuksinen ja harmaasilmäinen nainen, jonka kasvot kovettuivat totisiksi silmänräpäyksessä.

”Aiotko sanoa jotakin?” Kysyi Tohtori.
”En”, vastasi nainen.
”Sanoit jo”, Tohtori kommentoi.
”Mitä sinä täällä teet?”
”Oliko tuo filosofinen kysymys?”
”Ei.”
”Älä ole tylsä”, totesi Tohtori ja jatkoi: ”Tästä olisi voinut kehittyä mielenkiintoinen keskustelu. Olisin voinut vastata etten mitään. Hah.”
”Mitä sinä täällä teet?” Toisti nainen kysymyksensä.
”No… avaruusalukseni törmäsi maahan tehtaan pihalla, huomasin outoja ihmisen hajuisia putkia… ei, nyt sekoilen sanoissa, ihmisen muotoisen varjon ja oudon hajuisia putkia. Seurasin siis leukaani, joka näin suoraan sanottuna on liian pieni.”
”Kuka sinä olet?” Nainen toisti kysymyksensä.
”Aina ne kysyvät tuota. Olen Tohtori. Mutta se ei ole tämän pointti. Kuka sinä olet?”
”En kukaan. Työskentelen täällä”.
”Selvä. Mitä olet tekemässä täällä, Ei kukaan?”
”Ei kukaan ollut tekemässä ei mitään. Työskentelen täällä”, Ei kukaan vastasi ja mutristi huuliaan.
”Huoneessa jossa on vain putkia ja joitain unohtuneita siivoustarvikkeita?”
”Tehtaalla. En ole vielä vuorossa, joten tulin tekemään sitä mitä sinäkin.”
Ja he totesivat molemmat täysin samalla hetkellä: ”Tutkimaan!”

Huoneeseen tuli hiljaista. Vain pieni humina ilmastointikanavasta keskeytti oudon hiljaisuuden.

”Tohtori, sanoit?” Nainen kysyi.
”Kyllä. Vain Tohtori, jos aioit kysyä tohtori kuka.”
”Miksi minä niin kysyisin?”

Tohtori huokasi ja kuin sanattomasta sopimuksesta he molemmat ottivat askeleet huoneen ovelle. Tohtori avasi sen Ei kenellekään ja tämän totisille kasvoille nousi hetkeksi hyvin pien hymyn kare.

”Kathie? Mitä sinä teet täällä alhaalla?” Huusi joku. Tohtori kääntyi katsomaan ääntä, joka kuului lyhyen matkan päästä käytävästä. Siellä seisoi mustasilmäinen ja tummahipiäinen, hoikka nainen.
”Opastin vain putkiasentajaa, Susan”, valehteli nainen jonka nimeksi oli paljastunut Kathie.
”Putkiasentajan?” Susan sanoi ja katsoi arvostelevasti Tohtorin vaatetusta. Tohtori, joka muisti juuri jalassaan olevat korkokengät, otti esiin psyykkisen paperinsa, jota vilautti Kathielle. Tämä katsoi sitä ja rypisti otsaansa.
”Hienot kengät, rouva…?”
”Tohtori. Kiitos, ne ovat Chanelia. Tosin hyvin epäkäytännölliset, täytyi vain kokeilla. En ymmärrä miten te ihmisnaiset kävelette näillä niin mielellänne.”

Susan ei saanut sanottua mitään kun Tohtori jo jatkoi:  ”Hieno nimi muuten, Susan. Minulla on… oli lapsenlapsi nimeltä Susan”.
”Ai… kiva”, totesi Susan hämmentyneenä ja kuiskasi: ”Kathie on vähän… outo tapaus. Hänen on hiippailut täällä aiemminkin. Siksi ihmettelin mitä hän tekee.”:
”Ai?” Totesi Tohtori.

”Minusta tuntuu että minun täytyisi mennä aloittamaan työvuoroni. Tule jo, Tohtori.”

Tohtori lähti seuraamaan Kathieta, joka miltein juoksi eteenpäin. Susan katsoi hetken heidän peräänsä hämmentyneenä ennen kuin huusi: ”Hei, odottakaa. Kathie, mihin viet tuota putkiasentajaa?”

                                                                                       ***
Särisevä ääni alkoi kuulumaan radiosta aivan Kathien ja Tohtorin yläpuolella. Susan käveli hiukan epävarmana heidän takanaan: ”Hyvät työntekijämme. Havaitsimme poliisipuhelilaatikon pihallamme. Jos jollain on tietoa tästä vitsistä, pyydämme välittömästi ottamaan yhteyden johtoon.”

”Ei se ole vitsi, se on vakava syy sille että olen jumissa Maassa”, Tohtori sanoi ja jatkoi: ”Mutta ilmeisesti minun pitäisi mennä juttelemaan pomollesi. Olin kyllä tekemässä sen ilman pyyntöäkin, mutta olihan tuo kohteliasta. HAH. Vietkö minut hänen luokseen?”
”Mikä saa sinut luulemaan niin?” Kathie vastasi.
”Se on sinun virkasi.”
”Ei, se ei ole”, intti Kathie.
”Eikö? No tulet vielä viemään minut.”
”Mikä saa sinut luulemaan niin?”
”Sinä olet utelias. Haluat tietää mitä olen keksinyt noista varjoista. Olit tutkimassa asiaa, etkö ollutkin? Sinun ei tarvitsisi tehdä sitä. Se on minun työtäni.”
”Älä patentoi asioita. Se on ärsyttävää”, Kathie näpäytti.
”Minussa ei ole mitään vikaa, itse olit tekemässä minulle kuuluvia asioita. SINÄ olet se ärsyttävä puolisko. Mutta nyt, missä on pomosi, näytä minulle.”
”Epäilen että sinä luulet olevan pomoni”, Kathie sanoi ja kiihdytti tahtiaan toisella kelmeällä käytävällä.
”Ehkä olenkin. Joku päivä”, Tohtori sanoi kiihdyttäen myös vauhtiaan.
Susan avasi suunsa: ”Minä voi viedä sinut.”
Susanin puhe jäi kuitenkin Kathien vastauksen alle. Tämä oli pysähtynyt kuin seinään.

”Sinä et tule olemaan koskaan pomoni.”
”…pidän sinusta. Taidan oikeasti haluta olla pomosi.”
”En tule sallimaan sinulle sitä iloa.”

”Olen varma että vaihdat mieltä. Kukaan ei ole koskaan kieltäytynyt… tai on… esimerkiksi ystäväni Donna… mutta hänkin katui sitä pian”, Tohtori vaipui hetkeksi muistoihinsa. ennen kuin jatkoi: ”Minulla on tosiaan tämä alus, TARDIS. Voisin viedä sinut… hetkinen.”

Hän tarkensi silmänsä Susaniin.
”Sinä siis viet minut? Mahtavaa! En kyllä edes huomannut ett olet tääl…”

Tohtorin lause keskeytyi äkilliseen kovaan, sähköiseen ääneen kauempaa. Ääntä seurasi tasainen hurina, joka tuntui tulevan kovemmaksi tai lähemmäksi.
”Mikä tuo ääni on?” Tohtori kysyi.
”Varjomuuri. Meidät on huomattu”, Kathie sanoi katse äänen suuntaan suunnattuna. Hän käänsi katseensa Tohtoriin, ja he huudahtivat molemmat: ”Juostaan!”

Kaksikko lähti juoksemaan päinvastaiseen suuntaan.
”Hei odottakaa, älkää menkö”, Susan huusi heidän peräänsä.

”Onko tuo jonkinlainen energiakenttä”, Tohtori puuhkui.
”Kyllä!” Vastasi Kathie.
“Mutta eikö tämä ole vuosi 2015?”
”On!”
”Mutta tuohan on tulevaisuuden teknologiaa!”
”Oletko sinä aikamatkustaja vai sciencefiktion kirjailija?”, Kathie huusi ja jatkoi: ”Tuolta se sinun tulevaisuuden teknologiasi kuitenkin tulee!”
”Jos rehellisesti puhutaan olen ollut scifikirjailija, aikoinaan jo Jules Verne arvosti apuani, Douglas Adamsista puhumattakaan, mutta…”

Tohtori oli kompastunut. Kathie pysähtyi muutaman ylimääräisen askeleen jälkeen ja kääntyi kohti Tohtoria. Varjomuuri lähestyi aivan heidän takanaan. Tohtori vilkaisi taakseen ja näki tummanharmaana, kipinöivänä seinämänä lähestyvä.

”Miksi minulla on jalassani on nämä?” Tohtori huudahti ja jatkoi repi korkokenkäänsä. ”Mene. Juokse. Jätä minut!”
”En”, Kathie totesi ja samalla hetkellä varjomuuri nappasi heidät molemmat sähköiseen syleilyynsä. Muuri jatkoi eteenpäin kuljettaen Kathieta ja Tohtoria eteenpäin.

Tohtori riuhtoi ja yritti päästä irti muurista siinä onnistumatta. Hän huokaisi ja kääntyi Kathien puoleen. ”Miksi sinä jäit? Et edes pidä minusta.”
”Tämä ei liity mitenkään sinuun. On aika ottaa selvää, mihin tämä vie kaappaamansa ihmiset”, totesi Kathie.
”Kuinka niin?”
”He eivät enää koskaan palaa”
”Loistavaa, juuri sitä mitä tarvitsen”, Tohtori sanoi sarkasmia äänessään. ”Oletko hullu? Olisit voinut helposti juosta pakoon? Nyt sinä voit kuolla ja se on minun syytäni!”
”Etkö sinä kuunnellut ollenkaan? Minä tänne jäin tarkoituksella. Kuten sanoin tämä ei ole henkilökohtaista ja sinä et ole pomoni.”

Varjomuuri liikkui eteenpäin kaksikon jatkaessa kinaansa.

(Jatkuu huomenna!)

tiistai 22. joulukuuta 2015

Joulukalenteri 2015: 22. Tohtori Kuka ja Vanhan linnan arvoitus



Ficin nimi: Tohtori Kuka ja Vanhan linnan arvoitus
Kirjoittaja: Sanna Mäkinen
Pikaoikoluku: Nukkis
Fandom: Doctor Who
Tyylilaji: Draama, fantasia ja seikkailu
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: 10 Tohtori ja Rose Tyler
Varoitukset: Tämä teksti saattaa sisältää jännittäviä kohtia.
A/N: Tämä tarina on sekoitus jo aikaisempaan ei julkaistuun tarinaani jonka muutin nykyiseen Tohtori muotoon.


“Ja sitten pitkän kammottavan hiljaisuuden jälkeen kuului verta hyytävä huuto, juoksin
huoneeseen ja näin hyvin kummallisen olion seisovan keskellä lattiaa ruumis vierellään...”
“ Mitä älä nyt vielä lopeta tarinaa. Kerro loppuun asti!” Rose pyysi.
“Olen pahoillani Rose, mutta minun täytyy tarkistaa sijaintimme”, Tohtori sanoi ja käänteli Tardiksen vipuja samalla katsoen television ruutua otsa rypyssä.
“Aina sinä teet noin, aloitat jonkin tarinan ja sitten jätät sen kesken”, Rose vaikeroi.
“Niinkö? Ehm.. Kerron sinulle myöhemmin loput. Meidän taitaa olla parasta mennä ulos
asti”, Tohtori sanoi ja veti ruskean takkinsa päälleen.

Ystävykset astuivat ulos Tardiksesta. Oli talvi-ilta ja lunta leijaili taivaalta heidän päälleen.
Tohtori katseli ympärilleen etusormi huulten päällä. Rose käveli Tohtorin viereen ja katsoi
tätä kysyvästi.
”Missä olemme?” Hän lopulta kysyi. Tohtori otti yhden lumihiutaleen kiinni sormeensa ja maisto sitä. Hetken aikaa maisteltuaan sitä hän hymyili.
”Skotlanti! Ihan selvästi!” Hän juoksi lähimmän puun juureen ja otti äänimeisselin esiin. Tutkituaan puuta hetken hän jatkoi.
”1900 luvun alkupuolta ehdottomasti. Maalaisseutua.”
Hän käännähti Rosen suuntaan ”Parin päivän kuluttua on jouluaatto!” Hän kertoi. Rose vaikutti hieman yllättyneeltä.
”Mitä me teemme täällä?” Hän kysyi.

Tohtori katseli ympärilleen, näkyi tyypillistä maalaiseutua. Tardis oli laskeutunut pellolle, ei kovinkaan kauas ihmisasutuksesta.
”En tiedä miksi Tardis toi meidät tänne, mutta eiköhän oteta siitä selvää? Tuolla on kylä, mennään sinne.” Tohtori sanoi ja otti Rosea kädestä. Rose tunsi pienen punan nousevan poskelleen, mutta ajatteli samalla ”Älä ole hölmö Rose. Hän vain pitää sinua kädestä!”

”Kylään taitaa olla vartin matka joten voisinkin kertoa sinulle tarinan
loppuun”, Tohtori ehdotti. Rose katsahti hymyillen Tohtoriin ja nyökkäsi. ”Siis ruumis oli
kolmena palasena...”

Matka sujui ilman ongelmia ja pian ystävykset saapuivat kylään.
 “Onpas täällä kaunista!” Rose ihasteli. Tohtori hymyili tytölle. Paikka tosiaan oli upea. Talojen ikkunoissa loisti kynttilöitä ja keskelle toria oli pystytetty joulukuusi. Kuusi oli koristeltu monin koristein ja sen latvassa oli tähti. Rose kavahti hieman kuusta. Tohtori huomasi tämän ja laski kätensä hänen olalleen.
”En usko että tuo hyökkää kimppuumme”, hän lohdutti Rosea. Rose käveli lähemmäksi kuusta ja kosketti yhtä sen koristeista ja kysyi: ”mitä me teemme seuraavaksi?”. Tohtori ymmärsi mitä Rose tarkoitti. Oli tullut jo pimeää, eivätkä he tienneet
vielä miksi olivat joutuneet sinne.

”Ainahan voitte mennä majapaikkaan”, sanoi ääni heidän takanaan yhtäkkiä. Molemmat käännähtivät. Heidän takanaan seisoi vanhempi mieshenkilö paksussa talvitakissa ja lyhty kädessään. Tohtori hymähti ja osoitti miestä.
”Satutko tietämään täällä sellaista paikkaa?” Hän kysyi. Mies hymyili leveästi ja ystävällisesti.
”No toki. Minulla on sellainen tuossa aivan lähellä. Näin teidän saapuvan tähän kylään ja ajattelin vaatetuksestanne ettette ole aivan täkäläisiä”, mies sanoi. Kumpikin ystävyksistä katsahti vaatteitaan.

Päästyään majataloon mies meni vastaanottotiskin taakse ja esitteli itsensä nimellä Scott. Hänellä oli ruskea pukin parta ja kaljuuntuvat
hiukset. Katse oli lämmin ja luotettava.
”Keitäs te olette jos saan udella?” Scott kysyi.
”Tässä on matkakumppanini Rose ja minä olen Tohtori”, Tohtori esitteli. Scott katsoi hetken Tohtoria ja tohtori Scottia.
”Tohtori, Tohtori kuka?” Hän lopulta kysyi.
”Vain Tohtori”, Rose ja Tohtori sanoivat yhteen ääneen. Scott naurahti ja kirjoitti vieraskirjaan heidän nimensä.
”Meillä on tällä hetkellä vain yksi vapaa huone, mutta etteköhän te nuoret voi jakaa sen?”
Scott hymyili ja iski silmää parivaljakolle. Rose punastui taas ja painoi katseensa lattiaan.
Tohtori hymyili ja nappasi avaimen Scotilta.
”Eiköhän se käy” hän sanoi.

Myöhemmin illalla Scott oli kutsunut Rosen ja Tohtorin illastamaan kanssaan. Hän kertoi
heille lähistöllä olevan vanhan Skottilinnan tarinan. Näin se kuului:

Klaaniaarteen kirous (Scott kertoo)
Jo silloin kun isovanhempani olivat nuoria. Vanhasta linnasta kertoiltiin juttuja. Juttuja jotka
eivät sopineet lasten korville. Yhtenä iltana kuuntelin ovenraossa kun isäni kertoi linnan
tarinaa. Niihin aikoihin linna toimi majapaikkana turisteille. Matkaan kuului, että turisteja
tuotiin hevosvaunuilla kaupungista näille kauniille maalaisseuduille rentoutumaan.
Vanhempani omistivat tuon linnan ja näin ollen jouduimme pikkuveljeni kanssa myös
asumaan siellä.

Olimme silloin hyvin nuoria minä 10-vuotias ja veljeni 5-vuotias. Minulla
oli tapana kertoilla veljelleni niitä tarinoita iltasaduiksi. Tiedän nyt ettei olisi pitänyt, mutta
niin kuitenkin aina tein. Jälleen kerran yhtenä iltana kerroin veljelleni tarinaa. Istuimme
kerrossänkymme ala sängyllä. Eli minun paikallani. Isä oli käynyt sytyttämässä
takkaamme tulen ja tunnelma oli muutenkin hyvä.

“Tiesitkö Tim että, kuulemani mukaan kukaan ei ole palannut sieltä kun on lähtenyt
etsimään sitä!” aloitin.
“Mitä lähtenyt etsimään Scott?” Tim kysyi.
“Aarretta, joka on kätketty jonnekin tähän linnaan”, vastasin.
“Miksi ei?” Tim kysyi ihmeissään. “Siksi koska se aarre on kirottu! Se joka avaa arkun ja ahneissaan katsoo aarretta, toivoo tahtomattaan ennemmin tai myöhemmin jotain tyhmää. Toiveita on vain yksi eikä sitä voi peruttaa kuin toinen toivoja.” Kerroin.
“VAU! Lähdetään etsimään aarre Scott! voisimme muuttaa pois tästä linnasta ja käydä ehkä koulussakin”, Tim innostui.
 “Ei sen aarteen löytäminen ole niin helppoa. Se on jossain salakäytävien ja ladyrintin takana. Kukaan ei ole aarretta löytänyt tai ainakaan ei ole palannut sieltä elävänä.” Varoitin. “No miten se tarina sitten on saanut alkunsa jos kukaan ei ole palannut?” Tim ihmetteli. Mietin hetken ja vastasin kysymykseen toteamalla, että kaipa sitten joku on joskus löytänyt arkun, muttei koskenut siihen vaan palannut takaisin ja kertonut muillekin aarteesta.
“Etsitään se aarre silti, joohan?” Tim vänkäsi. “Ei käy. Nyt me vain laitamme nukkumaan ja aamulla autamme taas äitiä laittamaan vieraille aamiaista”, sanoin. Tim huokaisi ja kiipesi omaan vuoteeseensa.

Aamu valkeni kuten ennenkin. Heräsin aikaisin. En nähnyt Timiä vuoteessaan, joten
päättelin hänen jo heränneen ja lähteneen keittiöön. Juoksin keittiöön, mutta Timiä ei
näkynyt siellä. Kysyin vanhemmiltani, olisivatko he nähneet veljeäni tänään. Kumpikaan ei
ollut nähnyt, mutta ehdottivat paikkoja missä poika yleensä käy: Puutarha, vessa,
olohuone, suihku, kellari ja puumaja. Kävin kaikki nuo paikat läpi, mutten löytänyt Timiä
mistään.

Viimeisen palasin huoneeseemme ja satuin siinä sivussa vilkaisemaan Timin pedille. Hän ei ollut sijannut petiä. Tyynyn päällä huomasin olevan jonkinlaisen paperinpalan.
Nostin paperin ja luin sisällön:
“LÄHHIM ARETA ETII TULIN PIA! T:TIM”

Kauhukseni tajusin mitä oli tapahtunut. Tim oli todella lähtenyt aarre jahtiin. Viikkoja etsimme poikaa vanhempieni kanssa. Poliisitkin oli kutsuttu. Timiä vain ei löytynyt. Ei edes kenkää. Hän oli kadonnut iäksi. Jonkin ajan kuluttua suljimme majapaikan.. Kaikki tämä vain siksi, etten osannut pitää tarinaa salassa. Elämäni oli muuttunut. LOPULLISESTI!

Scott päätti tarinansa ja katsahti kuppiinsa vakavana.
”Toivon edelleen etten olisi kertonut tuota veljelleni, hän oli niin herkkä ja uskoi kaikkea mitä kerrottiin”, Scott sanoi apeana. Hän hieroi kasvojaan kädellään. Tarina ilmeisesti vaivasi häntä. Tohtori näytti mietteliäältä.

”Oletko koskaan palannut linnaan Scott?” Hän kysyi. Scott pudisti päätään. Muistot olivat
liian tuskallisia hänen mukaansa. ”Tohtori vilkaisi Rosea ja Rose tiesi hänen ilmeestään
että Tohtori suunitteli jotain.
”Kiitos kun kerroit tarinasi, meidän täytyy varmaan lähteä nukkumaan.” Scott nappasi Tohtoria nopeasti kädestä ennen kuin tämä ehti nousta.
”Lupaa ettette mene sinne!” En kestäisi jos teille kävisi jotain. En edes tiedä miksi kerroin sen...” hän pyyteli hädissään. Tohtori irrotti kätensä.
”Älä huoli, olemme menossa tänään vain nukkumaan.”

Pari valjakko käveli huoneeseensa. Rose meni huoneeseen ensin. Heti kun Tohtori oli sulkenut oven, Rose katsoi häneen tuimasti.
”Mitä?” Tohtori kysyi räpsytellen silmiään.
”Älä yritä. Tiedän että haluat mennä tutkimaan sitä linnaa. Miksi huijasit sitä mies
poloa?” Rose kysyi. Tohtori käveli Rosen luo ja sanoi hiljaisemmalla äänellä.
”Koska minusta siinä tarinassa oli jotain hyvin outoa. Haluan ottaa siitä selvää, En sitä paitsi huijannut häntä. Sanoin vain että emme lähde tänään minnekään, mutta huomisesta en puhunut mitään. Hän sanoi ja iski silmää. Sänky oli tilava parisänky. Huoneessa oli lisäksi meikkipöytä, vaatekaappi, wc ja rahi.

”Taidamme joutua jakamaan tuon sängyn”, Tohtori sanoi huolettomana ja alkoi riisumaan päällysvaatteita. Rose säikähti ja katsahti muualle.
Tohtori naurahti.
”Älä huoli, en minä alasti aio riisua.” Hän sanoi nauraen. ”Ky..kyllä minä
sen tiesin..ääh.” Rose sanoi ja sulkeutui vessaan. Hetken päästä hän tuli vessasta t-paidassa ja alushousuissa. Tohtorilla oli hihaton valkoinen paita ja bokserit, hän käännähti
Rosea kohti vakavana.
”Näytät kauniilta.”

Hetken aikaa he vain katsoivat toisiinsa.
”Kummalla puolella haluat nukkua?” Tohtori lopulta kysyi rikkoen hiljaisuuden. Aamulla ystävykset olivat lähteneet ennen auringon nousua. He halusivat lähteä ennen kuin Scott tai kukaan muukaan ehtisi estää heitä.

”On jo aika ottaa selvää tarinan faktoista. Tim lähti etsimään kirottua aarretta, eikä palannut sieltä, niin kuin ei kukaan muukaan. Mitä heille tapahtui ja miksi”, Tohtori pohti ääneen heidän kävellessään.
”Onhan sellaisia labyrintti taruja jo olemassakin. Miten se nyt menikään? Joku mies menee johonkin lapyrinttiin narun kanssa ja tappaa siellä asuvan lehmän”, Rose muisteli. Tohtori katsahti hymyillen Rosea.
”Itseasiassa siellä asui Erään Rex planeetan asukas, minotaurukseksi taisivat ihmiset sitä kutsua, oikealta nimeltään Cowmotrix. Hyvin leppoisaa väkeä, paitsi nälkäisenä. Raukka taisi eksyä labyrinttiin. Olin juuri silloin lähistöllä kun kuulin tapauksesta. Cowmotrix täytyi pelastaa ennenkuin tulisi lisää harmia. Eräs paikallinen kuningas käytti sitä omiin tarkoitusperiinsä vieden vankeja labyrinttiin ja katsoen mitä tapahtuu..” Tohtori kertoili Rosen kuunnellessa kiinnostuneena.

Päästyään linnaan pihalle parivaljakko totesi, että linna oli todellakin rapistunut ja huonokuntoinen. Katto siinä sentään oli, mutta kunnosta huomasi ettei siinä oltu asuttu vuosiin. Tohtori avasti linnan oven helposti äänimeisselillään. Kun he astuivat sisään, ei yleiskunto parantunut pihaan verrattuna. Huonekalujen päälle oli vedetty valkoiset kankaat, joita peitti paksu pölykerros.

“Onkohan täällä sähköjä?” Rose kysyi. “Tämä linna on ainakin 200 vuotta vanha! Niihin aikoihin ei tunnettu sähköjä, mutta kynttilävalaistus oli hyvinkin yleinen”. Tohtori sanoi.
“No takka täältä ainakin löytyy. Ja taitaapa meillä olla myös taskulamputkin mukana”, Rose tuumi. “Toimiikohan takka vielä? ”
 “Otetaan selvää asiasta. Tuossa nurkassa on polttopuita. Tässä pimeydessä on vaikea etsiä mitään. Ikkunatkaan eivät päästä valoa sisään.” Tohtori tuumi. Pian tuli paloikin takassa ja tutkimukset voitiin aloittaa. Rose oli alkanut ihmetellä ikkunoita. Vaikka linna olikin kukkulan päällä, niin silti sisällä oli yhtä pimeää, kuin yöllä. Hän käveli yhden ikkunan eteen joka sattui olemaan samaisessa olohuoneessa. Hän ehti vain hipaista ikkunan pintaa, kun veti sen pois.

”TOHTORI!” Rose huudahti.
Tohtori kiiruhti hänen luokseen. “Mitä tapahtui?” Tohtori kysyi ja astui Rosea kohti.
“EI älä vain koske ikkunoihin! Lu.. luulen että ne on maalattu verellä ja aivan äskettäin!” Rose kuiskasi kauhuissaan. Tohtori käveli ikkunan eteen. Hän katsoi tutkivasti ikkunaan ja
hetken päästä tekikin jotain, hän pyyhkäisi omalla sormellaan ikkunaa ja niin sanotusti
maistoi sitä. Rose katsoi peloissaan Tohtoria. Pian Tohtori katsoi Rosea.

“Luulenpa, ettei tuo ole verta ystävä hyvä. Ennemmin se maistuu joltain karkin väriaineelta”, hän sanoi.
“Mitä tarkoitat?” Rose kysyi. “Sitä vain, että joku yrittää pelotella meidät pois täältä!” Tohtori varmistui.
“Niin tai jokin”, hän lisäsi. “Mutta eihän täällä pitäisi olla muita!” Rose muistutti.
“Niin. Ei muita kuin me ja Tim!” Tohtori muistutti.
“Älä pelottele. Tuskin Tim kummittelee täällä”, Rose sanoi. Ja käveli lähemmäs Tohtoria. “Jätetään nyt seurustelu myöhemmäksi ja selvitetään mitä tapahtui Timille”, Tohtori komensi.

Tutkittuaan koko talon viimeisintä taulua myöten, Tohtori ja Rose istuutuivat takan eteen
juttelemaan. Rose oli saanut jotain selville.
“Löysin Timin ja Skotin huoneen yläkerrasta. Koetin avata kyllä ovea, mutta se oli lukossa”, hän kertoi. Tohtori pyysivät Rosea näyttämään missä huone tarkalleen sijaitsi. Pian he seisoivatkin erään syrjässä olevan oven edessä. Ovessa oli kyltti johon oli maalattu: SKOTT&TIM. Tohtori koetti avata ovea. Se todellakin oli lukossa.

“Mitä me nyt teemme?” Rose kysyi.
“Me käytämme äänimeisseliä tietenkin”, Tohtori sanoi. Oven saranat narisivat vanhuuttaan kun ystävykset astuvat huoneeseen. Tämäkin huone oli pimeä kuten muutkin. Tohtori valaisi huonetta äänimeisselillä ja Rose kaivoi taskulampun esiin. Tämän huoneen ikkunat olivat myös punaiset. Tavaroitakin oli aika niukasti. Vain kokolattia matto, linnan vaakuna seinällä, pienehkö takka nurkassa, se ei kylläkään näyttänyt toimivalta ja kerrossänky huoneen toisessa päässä. Yläpedin peitto oli kummallisen suuri, aivan kuin joku makoilisi siinä.

“Näetkö saman kuin minäkin?” Tohtori kysyi kuiskaten osoittaen valolla sänkyyn. Rose nyökkäili.
“Aivan kuin joku nukkuisi tuossa”, Rose sipisi.
“Eiköhän tarkasteta asia?” Tohtori ehdotti ja katsahti Rosea jonka ilmeestä näki, ettei hän ainakaan halunnut.
“Mennään yhdessä, äläkä pelkää pidän sinusta huolta”, Tohtori rohkaisi. Ystävykset lähtivät hiljaa etenemään sänkyä kohti.

Juuri kun he olivat päässeet huoneen keskelle, ovi heidän takanaan paukahti kiinni.
Kumpikin käännähti yllättyneenä katsomaan ovea. Rose juoksi ovelle ja koetti avata sitä.
Se oli lukossa. Samassa Ninan katse kohdistui sänkyihin.

“Mitä nyt?” Tohtori kysyi. Rose juoksi Tohtorin luo ja kuiskasi.
 “Katso sänkyä.” Tohtori katsoi sänkyyn päin. He kuulivat kun joku tai jokin hengähti raskaasti peiton alla. Se jokin oli myös alkanut liikkumaan. .
“Tule esiin kuka tai mikä lienetkään!” Hän sanoi kovaan ääneen osoittaen äänimeisselillä sänkyä kohden.
”Niin ja Missä Tim on?” Rose kysyi.

Nyt he näkivät miten jokin kummallinen olio tuli esiin peiton alta. Otus oli pitkä ja mustakarvainen. Pitkillä terävillä kynsillään se olisi voinut repiä parivaljakon kappaleiksi. Sen silmät hohtivat punaisina ja vihaisina.
“Mitä te tiedätte Timistä? Hirviö mörisi.
“Ahaa nimi on siis tuttu! Tunnetteko Tim nimistä poikaa?” Tohtori kysyi. Hirviö oli hetken hiljaa ja naurahti sitten.
“Että tunnenko? Toki toki”, se vastasi.
“Totta kai se tuntee pojan. On varmaan syönyt hänet ja asettunut sitten taloksi!” Rose kuiskasi Tohtorille.
“Kuulin tuon!” Hirviö ärähti ja jatkoi. “Ei Timille ole käynyt mitään pahaa. Hän vain kerran eksyi.”
“Mistäs herra hirviö sen tietää?” Rose kysyi.
“Älä viitsi kutsua minua hirviöksi! Se ei tunnu kovinkaan mukavalta!” Otus pyysi.
“No miksi sinua pitäisi kutsua?” Tohtori kysyi kiinnostuneena.
”Mitä etkö tunne lajia?” Rose kysyi yllättyneenä. Tohtori pudisti päätään.
”En ole eläessäni nähnyt vastaavaa”

“No... Voitte kutsua minua vaikka Timiksi”, se sanoi. Ystävykset katsahtivat toisiinsa. “Asiahan on niin, että minä olen se Tim joka silloin joskus katosi.” Otus sanoi. Hän kertoi myös, ettei ollut halunnut kenenkään tulevan linnaan. Ja oli siksi maalannut ikkunat punaiseksi.
”En halunnut että kukaan näkisi minua tällaisena”, se selitti.
”Aivan. Ja kun näit meidän tulevan, halusit ajaa meidät pois”, Tohtori päätteli. Tim nyökkäsi.
”Kerron teille mitä tapahtui, mutta siirrytään mieluummin takkahuoneeseen”, se sanoi. Pian kaikki kolme olivatkin jo takkahuoneessa. Tim käveli ikkunan luo ja peitti sen vielä verhoillakin.
”Oletteko varmasti valmiita tarinaan?” Tim kysyi möristen. Tohtori nyökkäsi ja viittoi Timiä istumaan tuoliin. Timin paino oli tuolille melkein liikaa ja sen istuin osa painui syvälle alas. Tim huokaisi ja aloitti tarinansa:

Timin katoaminen (Tim kertoo)
Yöllä kun veljeni oli kertonut uskomattoman tarinansa aarteesta. En voinut olla ajattelematta aarretta ja toivetta minkä siinä saisi. Unelmoin monista asioista mitä sillä
rahalla saisi. Ja mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä paremmalta se kuulosti. Lopulta päätin
lähteä etsimään sitä. Hiivin huoneesta ulos ja portaita alas. Etsin aarretta sieltä, mutten
löytänyt mitään.

Viimeisenä päätin vilkaista takkaan. Kun katsoin takan seinustaa olin näkevinäni jotain kimaltelevaa pohjassa. Konttasin takkaan. Tuskin olin ehtinyt takan seinän kohdalle, kun jokin salainen pyöräovi työnsi minut takan seinän toiselle puolelle. Edessäni oli pitkä ja kapea tunneli. Mahduin konttaamaan hyvin tunnelissa. Ajan kuluksi leikin olevana merirosvo joka etsi aarteelleen kätköpaikkaa. Leikkini loppui kesken kun näin edessäni valoa. Konttasin vielä eteenpäin ja saavuin tilavaan huoneeseen. Olin aivan varma ettei linnassa ollut tällaista huonetta, Huoneessa oli monia samanlaisia tunneleita, mistä olin juuri tullut. Huone oli tapetoitu vaaleanpunaisella tapetilla, jonka kuvissa tanssi elefantteja sateenvarjoineen. Tässä huoneessa oli myös tikapuita ylempiä tunneleita
varten.

“Minneköhän pitäisi mennä? Ehkä tuohon edessä olevaan tunneliin. Tai kiivetä
tikapuilla noihin ylempiin tunneleihin”, mietin itsekseni. Paikka oli hyvin pölyinen. Aivastin.
Onneksi pidin aina paria nenäliinaa taskussa. Kaivoin taskuani ja löysinkin liinan. Niistin
nenäni.
“Hmm. Mitäpä jos jätän tämän nenäliinan merkiksi tämän tunnelin aukolle josta
tulin. Löytäisin helpommin takaisinkin”, tuumin. Pian päätin kontata vastapäisestä
tunnelista eteenpäin. Tultuani sen päähän, saavuin toiseen samanlaiseen huoneeseen
kuin äskeinen oli ollut. Tässä huoneessa oli vain se ero, että tapetit olivat vaaleansiniset.

“Onpas kummallinen paikka”, totesin itsekseni. Kaivoin housuun taskujani ja löysin pienen
tinaukon. Jätin sen vartioimaan tätä tunnelia. Kiipeilin ja ryömin monista tunneleista ja
yritin aina jättää jotain merkiksi mistä olin tullut. Lopulta saavuin erilaiseen huoneeseen kuin muut. Nimittäin tässä huoneessa ei ollut tunneleita, vaan lukuisia ovia. Yks tunneli
siellä tosin oli, mutta se oli juuri se josta olin tullut.

“Haloo! Kuuleeko kukaan? Minne tässä pitäisi oikein mennä löytääkseen aarteen? En voi mennä monestakaan ovesta enää koska tavarat loppuivat!” Huutelin. En tietenkään saanut vastausta. Olin väsynyt ja nälkäinen pitkästä matkasta. Päätin istahtaa hetkeksi. Nukahdin pian. Näin unta äidistäni ja kodista. Tunsin unessani pientä ikävää. Yhtäkkiä kuulin hennon äänen puhuvan minulle.

“Löydät kyllä perille, kunhan avaat kultaisen oven”, ääni neuvoi. “Vielä minun täytyy varoittaa sinua. Se aarre jota etsit on kirottu. Heti kun avaat arkun kannen voit toivoa mitä vain, mutta vain kerran. Siinä vain sattuu käymään niin, ettei toivetta voi peruttaa eikä toivoja osaa varoa mitä sanoo. Siinä ikään kuin toivoo mitä sattuu.”

Yritin kysyä mitä neuvoja tarkoitti mutta en saanut ääntäkään lähtemään. Säpsähdin hereille kylmältä lattialta mihin olin nukahtanut. Katselin hölmistyneenä ympärilleni ja huomasin aivan vieressäni pienen leivänpalasen. Nostin leivän ja söin sen
hyvällä ruokahalulla. Mietin samalla untani. Kuinkahan paljon siitä oli totta? Nousin seisomaan ja huomasin kasvaneeni pituutta, kuinkahan kauan olin oikein nukkunut? Katselin ovia ja mietin, mikä näistä ovista oli kultainen ovi. Hinkkasin kokeeksi vastapäisen
ovea hihallani.
“No tämä se ei ollut”, tuumin. Koetettuani hinkata muutamia ovia, löysin etsimäni. Ovi oli pölyinen, mutta kun sitä hieman pyyhkäisi, näki selvästi että tämä ovi oli kultainen. Avasin oven ja astuin sisään. Keskellä huonetta oli vanha kirstu.
“Tiesinhän minä, ettei aarre olisi vain tarua”, Naurahdin.

Kävelin kirstun luo ja avasin sen. Sisällä oli kiiltäviä ja suuria kultakolikoita. Otin yhden käteen. Kolikko oli sen verran painava, että se oli varmasti aitoa kultaa. Iloitsin ja laskin kolikon takaisin kirstuun. Ajattelin, että nyt voisin koko loppuelämäni olla rikas ja onnellinen. Samaisessa huoneessa oli myös eräänlaiset kottikärryt. Nostin kirstun siihen ja valmistauduin kotimatkaan. Kärryt olivat aika erikoiset. Aina kuin menin tunneleihin joissa piti ryömiä, kärryt kutistuivat arkun kanssa niin pieniksi, että mahtuivat kulkemaan eteenpäin. Ja aina tarpeen tullen ne taas kasvoivat. Keräsin matkan varrella kaikki tavarani takaisin, ettei kukaan muu vain löytäisi sinne. Pian pääsin taas vaaleanpunaiseen huoneeseen ja näin oman nenäliinani yhden tunnelin suulla.

“Pian olenkin kotona ja voin kertoa matkastani perheelleni”, Sanoin iloisena. Yhden asian olin vain unohtanut. Nimittäin ajan kulun. Olinhan sentään ollut retkilläni jo kauan aikaa.
Tajusin asian vasta kun tulin salaovesta kotiini. Aivan ensin huomasin hämähäkin seitit ja
lakanat jotka päällystivät huonekaluja. Kodissani ei oltu asuttu pitkiin aikoihin. Ajattelin
minkälaisia huolia olin aiheuttanut katoamalla niin. Istahdin matolle surullisena.

“Olenpas ollut kamala. Isä ja äiti ovat tietysti suuttuneen Scott paralle ja syyttäneet häntä. Vuosien varrella he ovat tietenkin muuttaneet pois, etteivät joutuisi asumaan enää täällä missä katosin”, mietin. Tunsin kuinka kyyneleet alkoivat valua silmistä. Kaiken sen
nyyhkytyksen keskellä sanoin vihaisena itsekseni.
“Olen oikea hirviö, toivoisin olevani niin kamalan näköinen ettei kukaan minua kaipaisi!” Kun tajusin mitä olin mennyt möläyttämään suustani, oli liian myöhäistä. Olin muuttunut hirviöksi toivottuani sitä. Olin myös tuomittu elämään loppuelämäni linnassa piilossa, koska kuka nyt haluaisi nähdä tai edes yrittää auttaa mitään tämän näköistä?”

Tim vaikeni. Hän katsoi ystävyksiä apeana. Tohtori pohti lujasti. Missä hän oli kuullut
asiasta aikaisemmin? Äkkiä hän muisti.
”Luulen että tiedän mistä on kyse”, hän lopulta sanoi. Tim ja Rose katsoivat Tohtoria kysyvästi. ”Olet joutunut Jonkinlaiseen madonreikään jossa aika menettää merkityksensä. Siksi kasvoit niin nopeasti. Samasta syystä myös nukahdit siellä. Sellainen vaikutus madonrei’illä on joihinkin ihmisiin”, Tohtori kertoi.
”Entä se arkku ja kirous?” Rose kysyi.

Tohtori pyysi nähdä arkun. Tim nyökkäsi ja lähti hakemaan sitä jostain. Hetken päästä Tim palasi kantaen arkkua. Hän laski sen keskelle huonetta. Rose ja Tohtori kävelivät arkun luokse ja Tohtori tutkaili sitä. Arkku oli koristeltu hyvin taidokkaasti ja huolellisesti. Sen kuviot olivat tähtiä muistuttavia.
”Tiedätkö mistä se on peräisin?” Tim kysyi. Tohtori siveli arkun kantta kädellään. ”Tiedän.” Hän sanoi ja nosti katseensa.
”Tämä arkku on peräisin 2150 luvulta maapallolta. Ihmisten tekemä tietty johon on käytetty Dalekien teknolokiaa ja näköjään hieman myös Silurianien tietotaitoa.”

Rose katsahti Tohtoriin ja pyysi tätä kertomaan lisää.
”Tämän arkku on epäonnistunut koe uudenlaisesta joululahjasta. Ihmiset eivät enää keksineet mitä antaa toisilleen, niinpä he kehittivät arkun joka toteuttaa yhden toiveen. Valitettavasti arkussa on yksi pieni vika”, Tohtori sanoi ja katso Timiin.
”Anna kun arvaan, toivoja ei pysty kontrolloimaan toiveitaan”, Tim huokaisi. Tohtori nyökkäsi.
”Emmekö voi auttaa Timiä millään?” Rose kysyi.
”Toki. Tarvitsemme vain jonkun epäitsekkään toivomaan jotain samalta arkulta. Toivoja ei saisi haluta mitään itselleen vaan vilpittömästi auttaa”, Tohtori päätti lauseensa ja katsoi Roseen.
”Emme taida soveltua tuohon kuvaan..” Tohtori huokaisi.
“Tuo kirstu saa avaajansa puhumaan päättömiä”, Tim huomautti. ”Taidan joutua olemaan lopun ikäni hirviö”.

Tohtori nousi ylös.
”Et joudu. Minä esitän toiveen!” Hän huudahti. Mutta ennen kuin hän ehti avata arkkua  oku huudahti hänen takanaan
“Älkää koskeko siihen ellette jo tiedä mitä toivotte!”

Kaikki kolme kääntyivät katsomaan kuka huusi. Se oli Scott. Hän oli hiipinyt linnaan tarkistamaan missä hänen uusimmat asiakkaansa viipyivät, hänellä oli ollut aavistus että heidät löytäisi täältä.
“Teidän täytyy todella haluta sydämessänne vapauttaa toiset kirouksesta, tai muuten teillekin käy huonosti”, Scott selitti. Hän vilkaisi Timiin.
“Voih. Siitä on niin kauan pikkuveli... Mitä sinulle on oikein käynyt?” Scott kysyi
kummissaan.
“Eh. Arkku yllätti veli. Annathan anteeksi, etten halaa sinua? En halua raapaista edes vahingossa sinua”, Tim selitti.
“Ei se mitään Tim.” Scott vastasi hymyillen.
”En anna kenenkään teidän joutua vaaraan. Toivon itse!” Scott julisti.
“Älä tee sitä Scott. Sinäkin muutut kuitenkin vain joksikin alkueläimeksi”, Tim pyysi.
“En usko sitä Tim. En halaja sydämessäni mitään muuta kuin saada oman veljeni takaisin. Veljeni joka katosi kauan sitten”, Scott sanoi ja avasi arkun kokonaan. Hän katsoi aarteita ja sitten Timiin.
“Tämän takiako lähdit Tim? Tiedäthän sinä, että emme välittäneet koskaan aarteista?”
Scott kysyi. Tim nyökkäsi ja katsoi maahan. Scott sulki arkun ja käveli veljensä luo. Laski
käden Tämän olkapäälle ja lausui.
“Tim veliseni. Toivon nyt, ettet olisi koskaan lähtenyt etsimään aarretta!”

Valkoinen valo ympäröi heidät ja huoneen. Rose ja Tohtori huomasivat seisovansa lähellä Tardista valon häivyttyä. “Mi..mitä oikein tapahtui?” Rose kysyi.
“Scott taisi toivoa, ettei Tim olisi koskaan lähtenyt matkalleen. Ja näin ollen myös mekään emme silloin voineet päätyä muualle kuin tänne”, Tohtori päätteli. He katsoivat toisiinsa.

“Missäköhän Scott ja Tim ovat tällä hetkellä?” Rose kysyi. Tohtori laittoi kätensä taskuun ja huomasi vetävänsä niistä kultakolikon.
“Hei tuohan on siitä kirstusta!” Rose huudahti. Hän kokeili omaa taskuaan ja löysi sieltä kultakolikon myös.
“Taisimmepa saada palkkion kun autoimme jutun ratkaisussa”, Tohtori totesi. Kolikot
laitettiin Tardikseen talteen kaiken varalta..
“Hei. Oletteko eksyneet” Joku kysyi Parivaljakolta. He kääntyivät ja näkivät Scotin majapaikan uunivormussa kylttikädessä.
“Scott! Mitä sinä teet täällä?” Rose kysyi iloisena.
“Mistä tiedät nimeni?” Scott kysyi kummissaan. Hän ei varmaankaan muistanut tapahtuneita.” Tohtori kuiskasi.
“No tuota. Se lukee nimikyltissäsi”, Tohtori vastasi nopeasti. Scott katsahti nimikylttiin ja naurahti.
“Ai niinpä lukeekin. Tulkaa ihmeessä majapaikkani, se on aivan lähellä ja pian siellä
tarjoillaan jouluateria”, Scott pyysi.

Tohtori katsoi Rosea hymyillen ja ojensi tälle taas
kätensä. Rose hymyili takaisin ja otti tätä kädestä. Majapaikan toisena johtajana oli tietysti
Tim. Hän oli ihminen jälleen ja muistutti aika paljon Scottia, vaikka Timillä ei partaa
ollutkaan. Kaikki astelivat ruokasaliin, viimeisenä sisään asteli Tohtori ja Tim. Tim nykäisi
Tohtoria hihasta ja kuiskasi jotain. Myöhemmin kun ruoka oli jo syöty ja Scott kertoi
paikallishistoriaa ja joululahjoja availtiin. Rose kysyi Tohtorilta hiljaa mitä Tim oli hänelle
kuiskannut. Tohtori hymyili ja katsoi ikkunasta kauniita joulumaisemia.
“No eipä hän mitään kummallisempaa. Hän vain kiitti kaikesta ja sanoi muistavansa tapahtuneen”, Tohtori kertoi ja nojasi lähemmäs Rosea antaakseen tälle suukon mistelinoksan alla.